Sydämen syke. Veri virtaa suonissani, mutta vain vaivoin. Tunnen, miten ahdistus leviää raajoihini asti. Tunto katoaa ensin sormistani, sitten kämmeneni muuttuvat turraksi. Yritän hengittää, mutta keuhkoni eivät toimi. "Juokse", kuiskaa ääni mielessäni. Puristan käteni nyrkkiin. En halua olla oman mieleni orja.
Lumihiutaleet ropisevat ikkunaan leijaillessaan alas taivaalta. Talven pimein ilta. Joulukuisen tunnelman rikkoo sairaalan loisteputkivalot. Silmiäni särkee niiden valossa. Huokaisen syvään. Sairaalan käytävä on lähes tyhjä. Potilaat tuijottavat apaattisina kaukaisuuteen.
Sydämeni sykähtää, kun ovi vasemmalla puolellani avautuu. "Potilas numero 5,799,429", sanoo mieslääkäri, jonka silmissä näkyy hitunen epätoivoa. Henkeni salpautuu hetkeksi. En pysty ajattelemaan selkeästi; ajatukseni kiirehtivät ohi niin nopeasti, etten saa niistä selvää.
Lääkäri kävelee luokseni. Hän kumartuu niin, että on kanssani samalla tasolla. Hän asettaa kätensä olkapäälleni sanomatta mitään. Kylmät väreet kiirivät selkäpiitäni pitkin. Kumpikaan ei sano sanaakaan, kun nousen täristen ylös tuoliltani ja seuraan lääkäriä tämän huoneeseen. Ovi painuu takanani kiinni ja tiedän olevani loukussa. Lääkäri yskäisee, ja istuu työpöytänsä taakse vakava ilme kasvoillaan. Puren hampaani yhteen,
"Mielialasi ei ole parantunut lääkkeistä huolimatta. Vaihtoehdot ovat vähissä. Oletko harkinnut osastohoitoa, potilas 5.799,429?"
Koko kehoni tärisee. Suuni on kuiva, enkä pysty puhumaan. Tuijotan lasittuneilla silmillä huoneen nurkkaan. Hiljaisuuden rikkoo lääkärin raskas, elämäänkyllästynyt, hengitys. Avaan suuni, mutten hetkeen saa ääntäkään ulos. Keskityn. "E-e-e-en. E-en ha-halua", änkytän ahdistuksen täyttäessä koko kehoni. Suljen silmäni hetkeksi. Yritän hengittää taas normaalisti, mutta se on vaikeaa. En saa tärinää hallintaan.
Lääkäri katsoo minua hetken., mutta kääntää katseensa sitten pöydällä oleviin potilastietoihini. Hän ottaa lasit pois päästään ja hieroo otsaansa kulmia kurtistaen. "Sinulla ei ole muita mahdollisuuksia. Voit joko mennä osastohoitoon vapaaehtoisesti, tai pakotamme sinut", lääkäri sanoo. Pudistan päätäni.
"Juokse", kuiskaa ääni taas pääni sisässä. "Juokse", se maanittelee. Taistelen vastaan, mutten yhtä kovasti kuin aiemmin. Lääkäri nousee ylös. Hän katsoo minua odottavasti, mutta pysyn paikoillani. "Juokse", huutaa ääni sisässäni. Tällä kertaa kuuntelen.
Nousen ensin hitaasti ylös. Katson lääkäriä tiukasti silmiin; sitten tönäisen hänet pois tieltäni ja juoksen ovesta ulos. Takanani kuuluu kiroilua, kun juoksen sairaalan käytävää pitkin. Potilaat eivät enää tuijota tyhjyyteen: he tuijottavat minua. He tietävät, että pakoyritykseni on turha. He tietävät, etten ole ensimmäinen, joka juoksee pakoon. En ole myöskään ensimmäinen, joka kieltäytyy hoidosta.
Askeleeni kaikuvat käytävässä, kun juoksen kohti ulko-ovia. Tönäisen oven auki, ja kylmä talvi-ilma tervehtii poskiani. Juoksen lumeen. Paljaat jalkani palelevat lumihangessa. Lunta sataa hiuksilleni ja sairaalakaavulleni. En pysähdy. En pysähdy, vaikka lääkärini juoksee raivoissaan perääni. Metsän reuna lähestyy askel askeleelta. Keuhkoihini pistää, mutta jatkan eteenpäin. Vilkaisen vielä olkani yli, ennen kuin katoan puiden siimekseen. Oksat riipivät poskiani, mutten välitä siitä. Kompastun puunjuureen. Lennän mahalleni lumeen. Ilma karkaa keuhkoistani ja näen tähtiä. Kompuroin takaisin ylös, en voi jäädä paikoilleen. Jalkani turtuvat kylmässä.
Kuulen huutoa takanani. Lääkäri on hakenut hoitajia avukseen. Pakokauhu ajaa minua eteenpäin kuin peuraa, jota yritetään ampua. Metsän toinen reuna häämöttää edessäni; puiden takana on järvi. Sen pinta on jäätynyt, mutta sen keskellä on sula kohta. Lääkäri ei ole enää kaukana takananani.
Puut väistyvät tieltäni, ja saavun järvelle. Epäröin hetken, mutta vain hetken. Tiedän, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja. Joudun pakottamaan itseni liikkeelle, sillä en olisi halunnut asioiden päättyvän näin,
Juoksen järvenjäälle. Sen liukas pinta on pettää allani. Tunnen hienoisen rasahduksen, ja tiedän, ettei paluuta ole. Juoksen sulan kohdan vierelle. Käännyn ympäri. Lääkäri ja kaksi hoitajaa seisovat järven reunalla. He katsovat minua tekemättä mitään. Hekin tietävät, ettei mitään ole enää tehtävissä. Vedän syvään henkeä. Otan askeleen taaksepäin, ja kaadun sulaan. Kylmä vesi täyttää koko tietoisuuteni, enkä kykene hyvästelemään maailmaa, jota joskus niin kovasti rakastin.
"Kauniita unia, potilas 5,799,429", kuiskaa ääni pääni sisällä. Suljen silmäni ja hyväksyn kohtaloni.
Lumihiutaleet ropisevat ikkunaan leijaillessaan alas taivaalta. Talven pimein ilta. Joulukuisen tunnelman rikkoo sairaalan loisteputkivalot. Silmiäni särkee niiden valossa. Huokaisen syvään. Sairaalan käytävä on lähes tyhjä. Potilaat tuijottavat apaattisina kaukaisuuteen.
Sydämeni sykähtää, kun ovi vasemmalla puolellani avautuu. "Potilas numero 5,799,429", sanoo mieslääkäri, jonka silmissä näkyy hitunen epätoivoa. Henkeni salpautuu hetkeksi. En pysty ajattelemaan selkeästi; ajatukseni kiirehtivät ohi niin nopeasti, etten saa niistä selvää.
Lääkäri kävelee luokseni. Hän kumartuu niin, että on kanssani samalla tasolla. Hän asettaa kätensä olkapäälleni sanomatta mitään. Kylmät väreet kiirivät selkäpiitäni pitkin. Kumpikaan ei sano sanaakaan, kun nousen täristen ylös tuoliltani ja seuraan lääkäriä tämän huoneeseen. Ovi painuu takanani kiinni ja tiedän olevani loukussa. Lääkäri yskäisee, ja istuu työpöytänsä taakse vakava ilme kasvoillaan. Puren hampaani yhteen,
"Mielialasi ei ole parantunut lääkkeistä huolimatta. Vaihtoehdot ovat vähissä. Oletko harkinnut osastohoitoa, potilas 5.799,429?"
Koko kehoni tärisee. Suuni on kuiva, enkä pysty puhumaan. Tuijotan lasittuneilla silmillä huoneen nurkkaan. Hiljaisuuden rikkoo lääkärin raskas, elämäänkyllästynyt, hengitys. Avaan suuni, mutten hetkeen saa ääntäkään ulos. Keskityn. "E-e-e-en. E-en ha-halua", änkytän ahdistuksen täyttäessä koko kehoni. Suljen silmäni hetkeksi. Yritän hengittää taas normaalisti, mutta se on vaikeaa. En saa tärinää hallintaan.
Lääkäri katsoo minua hetken., mutta kääntää katseensa sitten pöydällä oleviin potilastietoihini. Hän ottaa lasit pois päästään ja hieroo otsaansa kulmia kurtistaen. "Sinulla ei ole muita mahdollisuuksia. Voit joko mennä osastohoitoon vapaaehtoisesti, tai pakotamme sinut", lääkäri sanoo. Pudistan päätäni.
"Juokse", kuiskaa ääni taas pääni sisässä. "Juokse", se maanittelee. Taistelen vastaan, mutten yhtä kovasti kuin aiemmin. Lääkäri nousee ylös. Hän katsoo minua odottavasti, mutta pysyn paikoillani. "Juokse", huutaa ääni sisässäni. Tällä kertaa kuuntelen.
Nousen ensin hitaasti ylös. Katson lääkäriä tiukasti silmiin; sitten tönäisen hänet pois tieltäni ja juoksen ovesta ulos. Takanani kuuluu kiroilua, kun juoksen sairaalan käytävää pitkin. Potilaat eivät enää tuijota tyhjyyteen: he tuijottavat minua. He tietävät, että pakoyritykseni on turha. He tietävät, etten ole ensimmäinen, joka juoksee pakoon. En ole myöskään ensimmäinen, joka kieltäytyy hoidosta.
Askeleeni kaikuvat käytävässä, kun juoksen kohti ulko-ovia. Tönäisen oven auki, ja kylmä talvi-ilma tervehtii poskiani. Juoksen lumeen. Paljaat jalkani palelevat lumihangessa. Lunta sataa hiuksilleni ja sairaalakaavulleni. En pysähdy. En pysähdy, vaikka lääkärini juoksee raivoissaan perääni. Metsän reuna lähestyy askel askeleelta. Keuhkoihini pistää, mutta jatkan eteenpäin. Vilkaisen vielä olkani yli, ennen kuin katoan puiden siimekseen. Oksat riipivät poskiani, mutten välitä siitä. Kompastun puunjuureen. Lennän mahalleni lumeen. Ilma karkaa keuhkoistani ja näen tähtiä. Kompuroin takaisin ylös, en voi jäädä paikoilleen. Jalkani turtuvat kylmässä.
Kuulen huutoa takanani. Lääkäri on hakenut hoitajia avukseen. Pakokauhu ajaa minua eteenpäin kuin peuraa, jota yritetään ampua. Metsän toinen reuna häämöttää edessäni; puiden takana on järvi. Sen pinta on jäätynyt, mutta sen keskellä on sula kohta. Lääkäri ei ole enää kaukana takananani.
Puut väistyvät tieltäni, ja saavun järvelle. Epäröin hetken, mutta vain hetken. Tiedän, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja. Joudun pakottamaan itseni liikkeelle, sillä en olisi halunnut asioiden päättyvän näin,
Juoksen järvenjäälle. Sen liukas pinta on pettää allani. Tunnen hienoisen rasahduksen, ja tiedän, ettei paluuta ole. Juoksen sulan kohdan vierelle. Käännyn ympäri. Lääkäri ja kaksi hoitajaa seisovat järven reunalla. He katsovat minua tekemättä mitään. Hekin tietävät, ettei mitään ole enää tehtävissä. Vedän syvään henkeä. Otan askeleen taaksepäin, ja kaadun sulaan. Kylmä vesi täyttää koko tietoisuuteni, enkä kykene hyvästelemään maailmaa, jota joskus niin kovasti rakastin.
"Kauniita unia, potilas 5,799,429", kuiskaa ääni pääni sisällä. Suljen silmäni ja hyväksyn kohtaloni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti