Tarina Tytöstä, Joka Ei Kestänyt Tuskaansa

Kirjoittanut: Emmi 
Sain ideani: kuuntelemalla kappaletta Bella's lullaby 
Kopiointi: ehdottomasti kielletty 

Olin surullinen. Olin kauhistunut. Olin järkyttynyt. Olin pökertymäisilläni. Olin uupunut. Olin yksin. 
Se tapahtui niin nopeasti. Ja oli ohi nopeasti. Se oli vienyt minulta kaiken minulle tärkeän. Olin nyt yksin, omillani. Tai en sentään aivan. Olisihan minulla viranomaiset ja tulisi olemaan uusi perhe. Mutta minä en halunnut. Halusin omani takaisin. Halusin ajan kuluvan taakseppäin. Olisin halunnut peruuttaa kaiken tapahtuneen. 
Mutta mitä oli edes tapahtunut? Yritin ajatella. Alku ilta oli sujunut hyvin, tavalliseen tapaan. Olin perheeni kanssa viettämässä aikaa sukukartanollani. Mummini paistoi pikkuleipiä. Hän jätti ne yksikseen uunin ja tuli meidän muiden luokse ruokasaliin. Minä juttelin serkkuni Katriinan kanssa, jota en ollutkaan nähnyt vähään aikaan. Hän oli minua vuoden nuorempi, eli 12 vuotias.Meillä oli oikein hauskaa. Nauroimme ja leikimme. Jonkin ajan kuluttua keittiöstä alkoi leijua mustan puhuvaa savua. Järkytyimme kaikki näystä. Kartano paloi. Mummini syöksyi salaman keittiöön, estelyistä huolimatta. Pian kuului tuskainen kirkaisu. 
Tiesin mummini kuolleen. 
Hetkessä suuret punaiset liekit alkoivat nuolla ruokasalin seiniä. Jouduimme kaikki vielä kamalampaan paniikkiin. Joka puolella ympärilläni oli paksua, musta savua. Aloin yskiä ja köhiä vimmatusti. Katriinakin alkoi yskiä. Painauduimme lattialle. Kuulin kuinka enoni soitti palokunnan, hetkeä ennen kuin tämän päälle tippui suuri palava kattolauta. Kiljuin pelosta. Katriina pökertyi syliini. Lopulta minäkin pökerryin. 

Tunteja, päiviä, ehkä viikkoja myöhemmin heräsin.En ollut ollenkaan varma, kuinka kauan olin ollut tajuttomana. Olivatko kaikki kuolleet? Vanhempani? Katariina? Mummi? Ukki? Eno? Entä kaikkein tärkein kysymys, olinko MINÄ kuollut? 
Nousin istumaan. Ympärilläni oli pelkkä valkoinen sairaala huone. Olin siis elossa. Vielä. Olin yksin tässä huoneessa. Olin ilmeisesti aivan kunnossa. Minua ei sattunut mihinkään. Paitsi sisälleni. Sydämeeni. Siellä vallitsi suuri tuska ja suru. En ollut koskaan eläessäni tuntenut mitään tällaista. Mielessäni oli miljoonia eri ajatuksia, ja sydämeeni sattui. Mieleni teki itkeä. Enemmän kuin koskaan. Kyyneleet eivät vain tahtoneet muodostua. Olin aivan särkynyt, hajalla. En ollut enää kokoaninen. Kestäisinkö sitä? Kestäisinkö elämää ilman perhettä? En. Päätin ainakin harkita itsemurhaa. Vai uskaltaisinko sittenkään? Itsemurha oli vakava asia. Mutta mitä virkaa minulla oli enää elää, jos täällä ei ollut enää ketään? Minulla ei ennestäänkään ollut tulevaisuuden suunnitelmia, miten mitä nyt muka pärjäisin ilman vanhempieni tukea, rakkautta, huolenpitoa, huomiota ja ennen kaikkea läsnäoloa? En mitenkään. 
Yllättäen huoneeseeni astuu sisään nuorehko nainen. Tämä hymyili minulle hyvin pehmeästi ja hellyyttävästi. Mutta se ei saanut minun sydämessäni vallitsevaa tuskaa hellittämään.
"Olet siis vihdoin herännyt." Nainen sanoi minulle ääni täynä myötätuntoa. Olin ilmeetön. Halusin tietää totuuden. Olinko nyt yksin? Paransin asentoani. Päätin aloittaa asiani hieman kierellen. 
"Tulenko minä kuolemaan?" Kysyin niin viattomalla äänellä, kuin vain pysytin. Nainen hymyili minulle. 
"Et suinkaan. Päin vastoin, pääset jo ylihuomenna kotiin." Tämä sanoi. Minua ei sittenkään enään huvittanut vain kierrellä. Halusin mennä suoraan asiaan. 
"Ovatko kaikki muut kuolleet?" Kysyn kylmällä ja vakaalla äänellä. Nainen hätkähti. Se merkitsi vain yhtä asiaa: he olivat kuolleet. Silloin tunsin kamalan, viiltävän kivun rinnassani. He siis oikeasti olivat kuolleet. Äitini myös. Kaikki. Miten selviäisin? En mitenkään. Minun oli päästävä heidän luokseen. Nyt. 
Seuraavat kaksi päivää kuluivat vain suunnitellen itsemurhaani. Maanantaina pääsin vihdoin pois sairaalasta. Hoitaja saattoi minut ulos, odottamaan poliisikyytiäni. Yht'äkkiä jalkani alkoivat toimia ennen aivojani. Lähdin juoksemaan täyttä vauhtia kohti jotain. En tiennyt mitä. Suljin silmäni. Juoksin niin lujaa, kuin vain jaksoin. Hetken juostuani avasin jälleen silmäni. Oli meren rannalla. Eteeni avautui rosoinen kallion kieleke, josta oli suora pudotus mereen. 
Kuulin takaani poliisiauton ulinan; nyt täytyi toimia. Auto kaahasi parin metrin päähän minusta. Sen sisältä kapusi ulos kaksi jykevää poliisia. Minun oli hypättävä nyt. Ponnistin. Sitten hyppäsin. Alleni avautui meri. Tipuin kovaa vauhtia. En pelännyt, sillä tiesin päseväni vihdoin muiden luo. 
"Äiti, olen tulossa!" Huusin, ennen kuin iskeydyin meren kovaan pintaan.