Ensinnäkin, anteeksi etten ole pitänyt blogiani kovin aktiivisena. Viime aikoina ei vain ole ollut aikaa kirjoitella tarinoita. Mutta joka tapauksessa, nyt olen ottanyt työn alle erään pitkähkön tarinan, joka sijoittuu 1940-luvun suomeen. En tiedä minkä pituinen tästä tulee, mutta en minä siitä romaania saa tekemälläkään. Sanotaan sitä nyt sitten vaikka pitkäksi novelliksi.
Tässä ensimmäinen pätkä tarinastani:
”Sinähän lupasit.” Eleanor intti. Miksei hän voinut pitää lupauksiaan? Ei sen niin vaikeaa pitäisi olla. Varsinkaan tällaisessa asiassa. Koska kyse ei ollut mistään mitättömästä, olisi heidän pitänyt keskustella asiasta, ennen kuin veli teki päätöksensä. Asiaa olisi pitänyt pohtia ja tutkia mahdollisimman perusteellisesti. Ei missään nimessä hätiköintiä. Mutta eihän veli koskaan kysynyt Eleanorin lupaa tällaisessa asiassa.
”Niin lupasinkin. Mutta sinä tiedät millaiset ajat ovat käsillä. En voi vain teeskennellä, ettei mitään olisi tapahtunut.” Kristian huokaisi syvään. Hän inhosi tilannetta. Totta kai Kristian rakasti siskoaan, mutta tällä hetkellä ei ollut muita vaihtoehtoja. ”Eleanor... Sinä tiedät etten haluaisi tehdä tätä, mutta minun täytyy. Isänmaan puolesta. Ymmärrätkö?” Eleanor nyökkäsi. Hän ei halunnut puhua asiasta sen enempää. Hän nousi ylös, käveli puutarhan kaariportin ali tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Äiti oli lähtenyt kylälle ostamaan jauhoja. Sisäköstä nyt ei koskaan tiennyt missä päin maata hän vaelteli.
Eleanor ei halunnut jäädä tupaan. Veli löytäisi hänet sieltä. Hän ei halunnut puhua veljensä kanssa enää enempää. Eleanor kapusi portaat ylös vinttikamariinsa. Hän istuutui vanhan, puisen kirjoituspöytänsä ääreen, ja kaivoi lipastonlaatikostaan päiväkirjan. Hän avasi kirjan, selaili hieman vanhoja päiväyksiä ja sitten avasi puhtaan aukeaman. Hän otti mustekynänsä pöydältä, avasi mustepullon, kastoi mustekynänsä siihen ja alkoi kirjoittaa.
Eleanor kirjoitti aina kaiken päiväkirjaansa. Hän oli lukuisten vuosien aikana kertonut päiväkirjalleen kaiken mikä hänen pientä sievää päätänsä vaivasi. Mutta tänään päiväkirja sai osakseen jotain raskaampaa. Paljon raskaampaa kuin ne turhanpäiväiset valitukset äidin torumisesta. Vain kerran aikaisemmin oli päiväkirja saanut osakseen jotain yhtä raskasta kuin nyt.
Rakas päiväkirja
Kristian ei pitänyt lupaustaan. Vaikka hän vannoi minulle henkensä kaupalla, ettei lähtisi sotaan... Sinne hän joka tapauksessa on lähdössä. En ymmärrä, miksi Kristianin täytyy työntää nenänsä joka paikkaan. Eihän sota merkitse meille mitään. Olemme rikkaasta perheestä, tiedäthän.
Voi päiväkirja, voisin olla vaikka natsien alaisena, kunhan veljeni pysyisi kotona. Minä rakastan häntä. Perheemme pienenee aina vain. Isän kuoleman jälkeen on perhe tuntunut tyhjältä. Isä ei missään nimessä olisi päästänyt Kristiania lähtemään. Hän olisi mieluummin itse lähtenyt puolustamaan Suomea. Mutta kuolleita ei saa takaisin... Ei, vaikka kuinka heitä itkisi.
Kristian ei kuuntele järkipuhetta. Ehkä äiti saa hänet kääntämään päänsä.
Eleanor luki kirjoittamansa tekstin läpi kerran. Sitten toisenkin kerran. Hän ei keksinyt mitään lisättävää, joten hän sulki kirjan, ja laittoi sen takaisin lipastonlaatikkoon. Hän vilkaisi ulos ikkunasta. Oli juuri sellainen päivä, jolloin hän ja Kristian olisivat voineet mennä piknikille. Tai kävelylle metsään. Normaalina päivänä he olisivat leiponeet makean kakun ja ottaneet äidin mukaan puutarhaan juomaan teetä. Mutta ei, tänään ei ollut sellainen päivä. Eleanor oli varma, että veli ei suostuisi lähtemään hänen kanssaan puutarhaan. Eikä metsään. Veli halusi vain lähteä rajalle ammuskelemaan venäläisiä.
*
Myöhään samana iltapäivänä, äiti saapui takaisin kotiin. Hän toi mukavaan jauhoja ja sokeria. Hän laittoi ne keittiön kaappeihin, ja suuntasi sitten puutarhaan. Kristian istui yhä penkillä. Hänen katseensa ei kohdistunut mihinkään. Kaikesta huomasin, että Kristian oli ajatuksissaan. Hän ei edes huomannut äitiään, kunnes tämä istui Kristianin viereen penkille, vaahterapuun alle. Kristian katsoi äitiään silmiin. Hän ei uskaltanut kertoa äidille. Ei sen jälkeen, kun Eleanor oli jättänyt hänet puutarhaan.
”Äiti... Minä...” Kristian huokaisi syvään. Miksi tämän piti olla niin vaikeaa? Hänen hartiansa lysähtivät kasaan. Hän laski katseensa. Ei hän voinut kertoa äidilleen. Ei hän voinut haavoittaa äitiä. Asia olisi täysin eri, jos isä olisi yhä elossa. Vaan ei ollut. Kristian veti syvään henkeä, katsoi jälleen äitiään silmiin ja sanoi: ”Äiti, minun täytyy lähteä. Jos emme halua joutua venäläisten alaisiksi. Ja sitähän me emme halua, vai mitä?” Kristian ei odottanut äitinsä vastausta, vaan jatkoi: ”Äiti minä tiedän, että tämä tulee olemaan rankkaa sinulle ja Eleanorille. Mutta koko Suomella on rankkaa. Minun täytyy auttaa asiaa jotenkin. Ole kiltti ja ymmärrä minua.”
Kristian ei uskaltanut katsoa äitiään silmiin. Hän ei halunnut jättää heitä oman onnensa nojaan. Kristian pakeni paikalta. Hän juoksi sisälle taloon, suoraan huoneeseensa. Hän nappasi nurkasta isänsä vanhan kiväärin. Se oli vanha, mutta käyttökelpoinen. Hänen täytyi saada purkaa pahaa oloaan jotenkin. Hän ei kestänyt tuskaa sisällään.
Kristian harppoi ulos talosta. Hän käveli puutarhan poikki kohti metsää. Aurinko oli mennyt piiloon pilvien taakse. Metsän reunassa tuoksui havunneulaset. Hän jatkoi matkaansa ripeästi syvälle metsään. Hän kompasteli puun juuriin ja kiviin. Hän jatkoi kävelemistä, kunnes hän saapui kehnon puumajan luokse. Hän oli rakentanut sen Eleanorin kanssa monta vuotta sitten. Puu oli alkanut lahota. Tikkaat olivat sammaleen peitossa. Kristian kiipesi vaivattomasti puumajaan. Hän istui tikkaitten viereen. Ja sitten hän alkoi itkeä. Hän itki katkerasti. Kristian ei halunnut jättää perhettään. Kristian painoi kasvonsa käsiinsä ja itki. Hän itki ja itki. Mitään ei ollut tehtävissä. Hänen täytyi lähteä.
Jonkin aikaa itkettyään Kristian päätti ryhdistäytyä. Hän suoristi selkänsä. Hän halusi olla isänsä veroinen mies. Kivääri lepäsi hänen vierellään oikealla puolella. Kristian otti sen käteensä ja latasi sen. Sitten hän odotti. Odotti jotakin huono onnista eläintä, joka sattuisi kulkemaan ohitse. Oravaa, jänistä. Kiväärin varren sileä puupinta oli tuttu Kristianille. Hän silitteli sitä aina odotellessaan saalista puumajassaan.
Hyväksi onneksi ruskea jänis pompahteli mäntyjen välistä puumajan eteen. Kristian tähtäsi ja ampui. Jänis ei ehtinyt edes huomata häntä, kun se oli jo saanut osuman. Jäniksen verta roiskui sen takana olevalle sammalmättäälle. Siten jänis kellahti vasemmalle kyljelleen kuolleena.
Kristian kapusi alas puumajastaan. Hän harppoi jäniksen luo, ja nosti sen ilmaan korvista. Jänis oli laihanpuoleinen. Mutta minkä sille mahtoi. Sota-aikana kaikki vaikutti olevan erityisen kehnosti.
Kristian päätti viedä jäniksen kotiin. Ehkä siitä saisi hyvän illallisen perunoiden kera. Eivät he yleensä jäniksiin tyytyneet, mutta ei jänistä kannattanut hukkaankaan heittää.
*
Sinä iltana ruokapöydässä kaikki olivat hiljaisia. Niin äiti, Kristian kuin Eleanorkin. He söivät jäniksensä kaikessa hiljaisuudessa. Syys ilta oli pimenemään päin. Ulkona oli jo hämärää. Sateen ropina ikkunoissa kuulosti rauhoittavalta. Eleanor söi jäniksenlihaa pahemmin ajattelematta asiaa. Hän ei pitänyt jäniksenlihasta, mutta nyt millään ei ollut mitään väliä. Veli lähtisi ensi viikolla rajalle. Siihen verrattuna kaikki oli niin mitätöntä.
”Minulla ei ole nälkä.” Tokaisi Kristian pöydän toiselta puolelta. Äiti katsahti poikaansa, ja nyökkäsi sitten vaimeana. Kristian nousi pöydästä, käveli huoneeseensa ja sulki oven perässään. Kukaan ei ilmeisesti ollut kovin puheliaalla tuulella. Eleanor olisi halunnut myös keskeyttää illallisensa, mutta äidin vuoksi jätti sen tekemättä. Hän ei kuitenkaan ruvennut sen enempää sosiaaliseksi, vaan mussutti ruokansa hiljaisena.
Illallisen jälkeen äiti ja Eleanor istuivat takkatulen ääreen. Äiti kutoi ja Eleanor vain tuijotti liekkeihin. Silloin tällöin äiti sanoi jotain, johon Eleanor ei vastannut mitään. Eihän sillä mitään väliä edes ollut, jos hän olisi vastannut. Ei äiti kuitenkaan olisi edes kuunnellut häntä. He olivat molemmat omissa maailmoissaan. Toisin sanoen, he molemmat ikävöivät Kristiania jo nyt, siitäkin huolimatta, että hän oli viereisessä huoneessa. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä, missä hän oikein oli. Joka tapauksessa kukaan ei viitsinyt puhua mitään.
Eleanorin pään sisällä tapahtui mitä kamalimpia asioita. Hän kuvitteli, miten hänen veljensä repeytyi kappaleiksi kävellessään maa miinaan. Tai kuinka Kristianin rintaan puhkeaisi punainen ruusu, kun venäläinen sotilas ampuisi häntä. Eleanorin ei pitäisi ajatella sellaisia asioita, eihän se ollut laisinkaan sopivaa hänen laiselleen neidolle. Mutta hän olin särkynyt syvällä sisimmässään. Millään ei ollut enää minkään laista merkitystä. Joten hän antoi kauhukuvien olla päänsä sisällä. Ihan kuin joku olisi edes välittänyt.
Tässä ensimmäinen pätkä tarinastani:
”Sinähän lupasit.” Eleanor intti. Miksei hän voinut pitää lupauksiaan? Ei sen niin vaikeaa pitäisi olla. Varsinkaan tällaisessa asiassa. Koska kyse ei ollut mistään mitättömästä, olisi heidän pitänyt keskustella asiasta, ennen kuin veli teki päätöksensä. Asiaa olisi pitänyt pohtia ja tutkia mahdollisimman perusteellisesti. Ei missään nimessä hätiköintiä. Mutta eihän veli koskaan kysynyt Eleanorin lupaa tällaisessa asiassa.
”Niin lupasinkin. Mutta sinä tiedät millaiset ajat ovat käsillä. En voi vain teeskennellä, ettei mitään olisi tapahtunut.” Kristian huokaisi syvään. Hän inhosi tilannetta. Totta kai Kristian rakasti siskoaan, mutta tällä hetkellä ei ollut muita vaihtoehtoja. ”Eleanor... Sinä tiedät etten haluaisi tehdä tätä, mutta minun täytyy. Isänmaan puolesta. Ymmärrätkö?” Eleanor nyökkäsi. Hän ei halunnut puhua asiasta sen enempää. Hän nousi ylös, käveli puutarhan kaariportin ali tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Äiti oli lähtenyt kylälle ostamaan jauhoja. Sisäköstä nyt ei koskaan tiennyt missä päin maata hän vaelteli.
Eleanor ei halunnut jäädä tupaan. Veli löytäisi hänet sieltä. Hän ei halunnut puhua veljensä kanssa enää enempää. Eleanor kapusi portaat ylös vinttikamariinsa. Hän istuutui vanhan, puisen kirjoituspöytänsä ääreen, ja kaivoi lipastonlaatikostaan päiväkirjan. Hän avasi kirjan, selaili hieman vanhoja päiväyksiä ja sitten avasi puhtaan aukeaman. Hän otti mustekynänsä pöydältä, avasi mustepullon, kastoi mustekynänsä siihen ja alkoi kirjoittaa.
Eleanor kirjoitti aina kaiken päiväkirjaansa. Hän oli lukuisten vuosien aikana kertonut päiväkirjalleen kaiken mikä hänen pientä sievää päätänsä vaivasi. Mutta tänään päiväkirja sai osakseen jotain raskaampaa. Paljon raskaampaa kuin ne turhanpäiväiset valitukset äidin torumisesta. Vain kerran aikaisemmin oli päiväkirja saanut osakseen jotain yhtä raskasta kuin nyt.
Rakas päiväkirja
Kristian ei pitänyt lupaustaan. Vaikka hän vannoi minulle henkensä kaupalla, ettei lähtisi sotaan... Sinne hän joka tapauksessa on lähdössä. En ymmärrä, miksi Kristianin täytyy työntää nenänsä joka paikkaan. Eihän sota merkitse meille mitään. Olemme rikkaasta perheestä, tiedäthän.
Voi päiväkirja, voisin olla vaikka natsien alaisena, kunhan veljeni pysyisi kotona. Minä rakastan häntä. Perheemme pienenee aina vain. Isän kuoleman jälkeen on perhe tuntunut tyhjältä. Isä ei missään nimessä olisi päästänyt Kristiania lähtemään. Hän olisi mieluummin itse lähtenyt puolustamaan Suomea. Mutta kuolleita ei saa takaisin... Ei, vaikka kuinka heitä itkisi.
Kristian ei kuuntele järkipuhetta. Ehkä äiti saa hänet kääntämään päänsä.
Eleanor luki kirjoittamansa tekstin läpi kerran. Sitten toisenkin kerran. Hän ei keksinyt mitään lisättävää, joten hän sulki kirjan, ja laittoi sen takaisin lipastonlaatikkoon. Hän vilkaisi ulos ikkunasta. Oli juuri sellainen päivä, jolloin hän ja Kristian olisivat voineet mennä piknikille. Tai kävelylle metsään. Normaalina päivänä he olisivat leiponeet makean kakun ja ottaneet äidin mukaan puutarhaan juomaan teetä. Mutta ei, tänään ei ollut sellainen päivä. Eleanor oli varma, että veli ei suostuisi lähtemään hänen kanssaan puutarhaan. Eikä metsään. Veli halusi vain lähteä rajalle ammuskelemaan venäläisiä.
*
Myöhään samana iltapäivänä, äiti saapui takaisin kotiin. Hän toi mukavaan jauhoja ja sokeria. Hän laittoi ne keittiön kaappeihin, ja suuntasi sitten puutarhaan. Kristian istui yhä penkillä. Hänen katseensa ei kohdistunut mihinkään. Kaikesta huomasin, että Kristian oli ajatuksissaan. Hän ei edes huomannut äitiään, kunnes tämä istui Kristianin viereen penkille, vaahterapuun alle. Kristian katsoi äitiään silmiin. Hän ei uskaltanut kertoa äidille. Ei sen jälkeen, kun Eleanor oli jättänyt hänet puutarhaan.
”Äiti... Minä...” Kristian huokaisi syvään. Miksi tämän piti olla niin vaikeaa? Hänen hartiansa lysähtivät kasaan. Hän laski katseensa. Ei hän voinut kertoa äidilleen. Ei hän voinut haavoittaa äitiä. Asia olisi täysin eri, jos isä olisi yhä elossa. Vaan ei ollut. Kristian veti syvään henkeä, katsoi jälleen äitiään silmiin ja sanoi: ”Äiti, minun täytyy lähteä. Jos emme halua joutua venäläisten alaisiksi. Ja sitähän me emme halua, vai mitä?” Kristian ei odottanut äitinsä vastausta, vaan jatkoi: ”Äiti minä tiedän, että tämä tulee olemaan rankkaa sinulle ja Eleanorille. Mutta koko Suomella on rankkaa. Minun täytyy auttaa asiaa jotenkin. Ole kiltti ja ymmärrä minua.”
Kristian ei uskaltanut katsoa äitiään silmiin. Hän ei halunnut jättää heitä oman onnensa nojaan. Kristian pakeni paikalta. Hän juoksi sisälle taloon, suoraan huoneeseensa. Hän nappasi nurkasta isänsä vanhan kiväärin. Se oli vanha, mutta käyttökelpoinen. Hänen täytyi saada purkaa pahaa oloaan jotenkin. Hän ei kestänyt tuskaa sisällään.
Kristian harppoi ulos talosta. Hän käveli puutarhan poikki kohti metsää. Aurinko oli mennyt piiloon pilvien taakse. Metsän reunassa tuoksui havunneulaset. Hän jatkoi matkaansa ripeästi syvälle metsään. Hän kompasteli puun juuriin ja kiviin. Hän jatkoi kävelemistä, kunnes hän saapui kehnon puumajan luokse. Hän oli rakentanut sen Eleanorin kanssa monta vuotta sitten. Puu oli alkanut lahota. Tikkaat olivat sammaleen peitossa. Kristian kiipesi vaivattomasti puumajaan. Hän istui tikkaitten viereen. Ja sitten hän alkoi itkeä. Hän itki katkerasti. Kristian ei halunnut jättää perhettään. Kristian painoi kasvonsa käsiinsä ja itki. Hän itki ja itki. Mitään ei ollut tehtävissä. Hänen täytyi lähteä.
Jonkin aikaa itkettyään Kristian päätti ryhdistäytyä. Hän suoristi selkänsä. Hän halusi olla isänsä veroinen mies. Kivääri lepäsi hänen vierellään oikealla puolella. Kristian otti sen käteensä ja latasi sen. Sitten hän odotti. Odotti jotakin huono onnista eläintä, joka sattuisi kulkemaan ohitse. Oravaa, jänistä. Kiväärin varren sileä puupinta oli tuttu Kristianille. Hän silitteli sitä aina odotellessaan saalista puumajassaan.
Hyväksi onneksi ruskea jänis pompahteli mäntyjen välistä puumajan eteen. Kristian tähtäsi ja ampui. Jänis ei ehtinyt edes huomata häntä, kun se oli jo saanut osuman. Jäniksen verta roiskui sen takana olevalle sammalmättäälle. Siten jänis kellahti vasemmalle kyljelleen kuolleena.
Kristian kapusi alas puumajastaan. Hän harppoi jäniksen luo, ja nosti sen ilmaan korvista. Jänis oli laihanpuoleinen. Mutta minkä sille mahtoi. Sota-aikana kaikki vaikutti olevan erityisen kehnosti.
Kristian päätti viedä jäniksen kotiin. Ehkä siitä saisi hyvän illallisen perunoiden kera. Eivät he yleensä jäniksiin tyytyneet, mutta ei jänistä kannattanut hukkaankaan heittää.
*
Sinä iltana ruokapöydässä kaikki olivat hiljaisia. Niin äiti, Kristian kuin Eleanorkin. He söivät jäniksensä kaikessa hiljaisuudessa. Syys ilta oli pimenemään päin. Ulkona oli jo hämärää. Sateen ropina ikkunoissa kuulosti rauhoittavalta. Eleanor söi jäniksenlihaa pahemmin ajattelematta asiaa. Hän ei pitänyt jäniksenlihasta, mutta nyt millään ei ollut mitään väliä. Veli lähtisi ensi viikolla rajalle. Siihen verrattuna kaikki oli niin mitätöntä.
”Minulla ei ole nälkä.” Tokaisi Kristian pöydän toiselta puolelta. Äiti katsahti poikaansa, ja nyökkäsi sitten vaimeana. Kristian nousi pöydästä, käveli huoneeseensa ja sulki oven perässään. Kukaan ei ilmeisesti ollut kovin puheliaalla tuulella. Eleanor olisi halunnut myös keskeyttää illallisensa, mutta äidin vuoksi jätti sen tekemättä. Hän ei kuitenkaan ruvennut sen enempää sosiaaliseksi, vaan mussutti ruokansa hiljaisena.
Illallisen jälkeen äiti ja Eleanor istuivat takkatulen ääreen. Äiti kutoi ja Eleanor vain tuijotti liekkeihin. Silloin tällöin äiti sanoi jotain, johon Eleanor ei vastannut mitään. Eihän sillä mitään väliä edes ollut, jos hän olisi vastannut. Ei äiti kuitenkaan olisi edes kuunnellut häntä. He olivat molemmat omissa maailmoissaan. Toisin sanoen, he molemmat ikävöivät Kristiania jo nyt, siitäkin huolimatta, että hän oli viereisessä huoneessa. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä, missä hän oikein oli. Joka tapauksessa kukaan ei viitsinyt puhua mitään.
Eleanorin pään sisällä tapahtui mitä kamalimpia asioita. Hän kuvitteli, miten hänen veljensä repeytyi kappaleiksi kävellessään maa miinaan. Tai kuinka Kristianin rintaan puhkeaisi punainen ruusu, kun venäläinen sotilas ampuisi häntä. Eleanorin ei pitäisi ajatella sellaisia asioita, eihän se ollut laisinkaan sopivaa hänen laiselleen neidolle. Mutta hän olin särkynyt syvällä sisimmässään. Millään ei ollut enää minkään laista merkitystä. Joten hän antoi kauhukuvien olla päänsä sisällä. Ihan kuin joku olisi edes välittänyt.
