((okei, tässä tämmönen Harry Potter- oneshot. Oon aina rakastanu Severus x Lily suhdetta. Enkä mä ymmärrä miks hemmetissä Lilyn piti jättä Severus yksin. 

Anyways, toivottavasti tykkäätte. Kritiikkiä saa, ja pitääki antaa!))

Aina

”Lily!”

Severus juoksi punatukkaisen tytön perässä. Tytön hiukset olivat yhtä punaiset kuin lehdet heidän ympärillään. Kylmä ilma nipisteli Severuksen poskia. Märkä maa jalkojen alla oli liukas. Taivas oli täyttynyt tummanharmaista pilvistä.

”Lily, odota!” Severus huusi uudelleen. Tyttö ei kuunnellut. Hän juoksi niin kovaa kuin vain pystyi. Severus kiri tytön ja sieppasi tämän käden.

”Lily. Kuuntele, ole kiltti”, hän sanoi huohottaen. Tyttö kääntyi ympäri ja loi smaragdin vihreillä silmillään ankean katseen poikaan. Hän ei vastannut mitään. Lily kiskaisi kätensä vapaaksi muttei juossut pois. Hän jäi kuuntelemaan poikaa.

”Lily, he eivät tarkoittaneet sitä. Minä en tarkoittanut sitä. Sinä olet minun paras ystäväni. Älä jätä minua, Lily”, Severus sanoi anelevasti. Hän tarttui tytön kylmiin käsiin ja sulki ne omiensa sisälle. Severuksen silmät täyttivät kyynelistä, kun hän yritti jatkaa puhumista. ”Älä jätä minua”, hän toisti.

Lilyllä ei ollut sydäntä jättää Severusta siihen. Hän oli myöskin loukkaantunut, joten oli koko ajan kahden vaiheilla; jäädäkkö vai mennäkkö.

Tyttö laski katseensa mutta pysyi paikallaan. ”Severus, älä sano asioita, joita et tarkoita”, Lily nosti katseensa mustatukkaiseen poikaan, ”Muuten saatat satuttaa minua pysyvästi”.

Severus nyökkäsi, koska hän ei tiennyt mitä muuta tehdä. Hän nyökkäsi saman tien uudestaan ja päästi Lilyn kädet vapaaksi. Hän pyyhki nenänsä kaapunsa hihaan ja otti askeleen taaksepäin. Hänen sydäntään särki. Severuksesta tuntui, kuin häntä olisi puukotettu sydämeen. Hänen sydämensä vuosi puolipuhdasta verta.

”En minä tarkoittanut sanoa, etten välittäisi sinusta”, Severus jatkoi, ”Minun oli pakko. Kyllä sinä sen tiedät. Muuten he olisivat pilkanneet minua”. Lilyn silmät täyttyivät kyynelistä. Hän hyppäsi pojan kaulaan ja itki. Punaiset hiukset aaltoilivat hänen olkapäiltään. Severus silitti hänen päätään ja silkin pehmeitä, veren punaisia, hiuksia. Severus antoi Lilyn itkeä hänen olkapäätään vasten.

Samalla hetkellä taivas repesi. Tummat pilvet pettivät, jolloin vesisade alkoi. Lily ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Joten Severuskaan ei liikkunut. Hän kuunteli Lilyn itkua ja hyssytteli tätä vähän väliä. Lily keräsi itsensä kasaan ja otti hieman etäisyyttä poikaan. Hän katsoi smaragdin vihreillä silmillään Severuksen mustiin silmiin ja sanoi: ”Lupaa, ettet ikinä jätä minua”. Severus ei epäröinyt hetkeäkään. Hän nyökkäsi pala kurkussa. Lilylle ei riittänyt pelkkä nyökkäys. ”Severus, lupaa että olet aina kanssani” hän sanoi.

Severus antoi kyyneleen vieriä pitkin hänen kelmeää poskeaan. ”Aina”, hän vastasi. Severus antoi oikean kätensä hapuilla tytön niskavilloja. Hän kumartui hieman alaspäin lähestyen Lilyn pehmeää suuta. Lily sulki silmänsä, samoin Severus. He suutelivat iltapäivän hiljaisuudessa, autuaallisella yksinäisyydessä.

Severus oli aina odottanut tuota hetkeä. Hän oli aina halunnut koskettaa noita pehmeitä, punaisia huulia omillaan. Hän oli aina halunnut hyväillä tytön hiuksia. Hän oli aina halunnut lohduttaa häntä. He olivat parhaita ystäviä. Luihuinen ja rohkelikko. Lily tunsi hänet. Severus ei ollut pelkkä luihuinen. Hän oli paljon enemmän. Ja juuri sen takia Lily suuteli Severusta kylmässä syysilmassa, ulkona sateessa. Juuri sen takia Lily ei ollut juossut pois vaikka olisi halunnut. Hän tiesi syvällä sisimmässään, että Severus välitti hänestä.

*

He kävelivät käsi kädessä takaisin tylypahkan etuoville. Severus piti ovea auki, kun Lily sujahti sisään. Severus seurasi tyttöä eteisaulaan ja pyyhkäisi hänen poskeaan. Tyttö hymähti onnellisena.

”Minä tiesin, että voin luottaa sinuun, Severus”, Lily sanoi. Yhä pitäen pojan kädestä hän otti askeleen kohti portaikkoa. Severus hymyili tytölle vinosti ja päästi tämän käden. Hän vilkutti tytölle ja suuntasi sitten tiensä luihuisen tuvalle. Lily käveli portaat hitaasti ylös, ja päästessään rohkelikon tuvalle, hän kätki hymynsä. Lily asteli normaalina oleskelutilaan ja lysähti sohvalle.

Se ei jäänyt kaveruksilta huomaamatta. Salamana James ja Sirius hyppäsivät sohvalle tytön viereen ilkikurisesti virnistäen.

”Rasvaletin rakastaja, häh?” sanoi James. Hän pukkasi Siriusta kylkeen ja naurahti pahansuovasti. Lily ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Hän tuijotti poissaolevana takassa roihuavaan tuleen, miettien Severusta. James halusi saada ilon irti tapahtuneesta.

”Severus, ethän jätä minua, nyyh nyyh”, hän ilveili. Lilyn leukaperät kiristyivät, mutta hän piti katseensa takassa. James ei huomioinut tyttöä laisinkaan.

”Sirius, eikö Snivellus ollutkin jotenkin... erityisen kurainen tänään?” poika vinkkasi silmäänsä kaverilleen ja jatkoi: ”Hän on jo valmiiksi puolikurainen, mutta sekaantua nyt kuraverise-”

James ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun hän sai kovan läimäisyn rintakehäänsä. Lily pomppasi ylös sohvalta ja syyti kirouksia kaverusten päälle.

”Itse olet ylimielinen! Rakkaus ei katso taikuuden määrää. Rakkaus katsoo sydämeen!” hän huusi. Poskeaan purren Lily käänsi selkänsä pojille ja oli lähtemäisillään. James huusi hänen peräänsä: ”Snivelluksella ei ole sydäntä!”

Lily ei kestänyt moista puhetta. Hän marssi ulos huoneesta, peitti kasvonsa ja juoksi itkien luihuisen tuvan ovelle. Hän seisoi selkä seinää vasten. Voimien hiipuessa tyttö liukui seinää pitkin lattialle istumaan. Hän istui juuri siinä paikoillaan tunnin toisensa perään, odottaen rakastettuaan.

Severus tuli ulos tuvasta myöhään illalla. Hän oli kompastua Lilyyn, joka oli nukahtanut odotuspaikalleen. Severus kumartui maahan Lilyn tasolle ja kuiskasi: ”herätys”. Lily ei reagoinut ensin mitenkään. Mutta pian hänen silmäluomensa väreilivät, kunnes avautuivat paljastaen upean vihreät silmät.

Tyttö katsoi Severusta hetken epäröiden, mutta sanoi sitten: ”Minä en kestä enää heitä”. Severuksen ei tarvinnut kysyä, keistä oli kyse. Hän suukotti Lilyä otsalle ja siveli tämän poskea karhealla kädellään.

”Ei sinun tarvitsekaan”, hän sanoi. Severus auttoi Lilyn ylös sulki tämän halaukseen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että jonain päivänä menettäisi tytön. Että jonain päivänä, hänen sydämensä särkyisi ja kuolisi rakkaansa mukana. Verenpunaiset hiukset aaltoilivat tytön olkapäillä. Smaragdin vihreät silmät olivat hänen aarteensa. Severus oli saanut itselleen elämänsä tarkoituksen. Hän piteli sydämensä rakastettua sylissään. Mikään ei ole ikuista. Severus ei tiennyt sitä silloin. Hän ei tiennyt, että smaragdin vihreiden silmien perijä ei olisi hänen poikansa. Hän ei voinut tietää, että hänen enkelinsä kuolisi ilman hänen tukeaan.

Ensinnäkin, anteeksi etten ole pitänyt blogiani kovin aktiivisena. Viime aikoina ei vain ole ollut aikaa kirjoitella tarinoita. Mutta joka tapauksessa, nyt olen ottanyt työn alle erään pitkähkön tarinan, joka sijoittuu 1940-luvun suomeen. En tiedä minkä pituinen tästä tulee, mutta en minä siitä romaania saa tekemälläkään. Sanotaan sitä nyt sitten vaikka pitkäksi novelliksi.

Tässä ensimmäinen pätkä tarinastani:
”Sinähän lupasit.” Eleanor intti. Miksei hän voinut pitää lupauksiaan? Ei sen niin vaikeaa pitäisi olla. Varsinkaan tällaisessa asiassa. Koska kyse ei ollut mistään mitättömästä, olisi heidän pitänyt keskustella asiasta, ennen kuin veli teki päätöksensä. Asiaa olisi pitänyt pohtia ja tutkia mahdollisimman perusteellisesti. Ei missään nimessä hätiköintiä. Mutta eihän veli koskaan kysynyt Eleanorin lupaa tällaisessa asiassa. 
”Niin lupasinkin. Mutta sinä tiedät millaiset ajat ovat käsillä. En voi vain teeskennellä, ettei mitään olisi tapahtunut.” Kristian huokaisi syvään. Hän inhosi tilannetta. Totta kai Kristian rakasti siskoaan, mutta tällä hetkellä ei ollut muita vaihtoehtoja. ”Eleanor... Sinä tiedät etten haluaisi tehdä tätä, mutta minun täytyy. Isänmaan puolesta. Ymmärrätkö?” Eleanor nyökkäsi. Hän ei halunnut puhua asiasta sen enempää. Hän nousi ylös, käveli puutarhan kaariportin ali tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Äiti oli lähtenyt kylälle ostamaan jauhoja. Sisäköstä nyt ei koskaan tiennyt missä päin maata hän vaelteli. 
Eleanor ei halunnut jäädä tupaan. Veli löytäisi hänet sieltä. Hän ei halunnut puhua veljensä kanssa enää enempää. Eleanor kapusi portaat ylös vinttikamariinsa. Hän istuutui vanhan, puisen kirjoituspöytänsä ääreen, ja kaivoi lipastonlaatikostaan päiväkirjan. Hän avasi kirjan, selaili hieman vanhoja päiväyksiä ja sitten avasi puhtaan aukeaman. Hän otti mustekynänsä pöydältä, avasi mustepullon, kastoi mustekynänsä siihen ja alkoi kirjoittaa. 
Eleanor kirjoitti aina kaiken päiväkirjaansa. Hän oli lukuisten vuosien aikana kertonut päiväkirjalleen kaiken mikä hänen pientä sievää päätänsä vaivasi. Mutta tänään päiväkirja sai osakseen jotain raskaampaa. Paljon raskaampaa kuin ne turhanpäiväiset valitukset äidin torumisesta. Vain kerran aikaisemmin oli päiväkirja saanut osakseen jotain yhtä raskasta kuin nyt.

Rakas päiväkirja
Kristian ei pitänyt lupaustaan. Vaikka hän vannoi minulle henkensä kaupalla, ettei lähtisi sotaan... Sinne hän joka tapauksessa on lähdössä. En ymmärrä, miksi Kristianin täytyy työntää nenänsä joka paikkaan. Eihän sota merkitse meille mitään. Olemme rikkaasta perheestä, tiedäthän. 
Voi päiväkirja, voisin olla vaikka natsien alaisena, kunhan veljeni pysyisi kotona. Minä rakastan häntä. Perheemme pienenee aina vain. Isän kuoleman jälkeen on perhe tuntunut tyhjältä. Isä ei missään nimessä olisi päästänyt Kristiania lähtemään. Hän olisi mieluummin itse lähtenyt puolustamaan Suomea. Mutta kuolleita ei saa takaisin... Ei, vaikka kuinka heitä itkisi.
Kristian ei kuuntele järkipuhetta. Ehkä äiti saa hänet kääntämään päänsä. 

Eleanor luki kirjoittamansa tekstin läpi kerran. Sitten toisenkin kerran. Hän ei keksinyt mitään lisättävää, joten hän sulki kirjan, ja laittoi sen takaisin lipastonlaatikkoon. Hän vilkaisi ulos ikkunasta. Oli juuri sellainen päivä, jolloin hän ja Kristian olisivat voineet mennä piknikille. Tai kävelylle metsään. Normaalina päivänä he olisivat leiponeet makean kakun ja ottaneet äidin mukaan puutarhaan juomaan teetä. Mutta ei, tänään ei ollut sellainen päivä. Eleanor oli varma, että veli ei suostuisi lähtemään hänen kanssaan puutarhaan. Eikä metsään. Veli halusi vain lähteä rajalle ammuskelemaan venäläisiä. 

*

Myöhään samana iltapäivänä, äiti saapui takaisin kotiin. Hän toi mukavaan jauhoja ja sokeria. Hän laittoi ne keittiön kaappeihin, ja suuntasi sitten puutarhaan. Kristian istui yhä penkillä. Hänen katseensa ei kohdistunut mihinkään. Kaikesta huomasin, että Kristian oli ajatuksissaan. Hän ei edes huomannut äitiään, kunnes tämä istui Kristianin viereen penkille, vaahterapuun alle. Kristian katsoi äitiään silmiin. Hän ei uskaltanut kertoa äidille. Ei sen jälkeen, kun Eleanor oli jättänyt hänet puutarhaan. 
”Äiti... Minä...” Kristian huokaisi syvään. Miksi tämän piti olla niin vaikeaa? Hänen hartiansa lysähtivät kasaan. Hän laski katseensa. Ei hän voinut kertoa äidilleen. Ei hän voinut haavoittaa äitiä. Asia olisi täysin eri, jos isä olisi yhä elossa. Vaan ei ollut. Kristian veti syvään henkeä, katsoi jälleen äitiään silmiin ja sanoi: ”Äiti, minun täytyy lähteä. Jos emme halua joutua venäläisten alaisiksi. Ja sitähän me emme halua, vai mitä?” Kristian ei odottanut äitinsä vastausta, vaan jatkoi: ”Äiti minä tiedän, että tämä tulee olemaan rankkaa sinulle ja Eleanorille. Mutta koko Suomella on rankkaa. Minun täytyy auttaa asiaa jotenkin. Ole kiltti ja ymmärrä minua.”
Kristian ei uskaltanut katsoa äitiään silmiin. Hän ei halunnut jättää heitä oman onnensa nojaan. Kristian pakeni paikalta. Hän juoksi sisälle taloon, suoraan huoneeseensa. Hän nappasi nurkasta isänsä vanhan kiväärin. Se oli vanha, mutta käyttökelpoinen. Hänen täytyi saada purkaa pahaa oloaan jotenkin. Hän ei kestänyt tuskaa sisällään. 
Kristian harppoi ulos talosta. Hän käveli puutarhan poikki kohti metsää. Aurinko oli mennyt piiloon pilvien taakse. Metsän reunassa tuoksui havunneulaset. Hän jatkoi matkaansa ripeästi syvälle metsään. Hän kompasteli puun juuriin ja kiviin. Hän jatkoi kävelemistä, kunnes hän saapui kehnon puumajan luokse. Hän oli rakentanut sen Eleanorin kanssa monta vuotta sitten. Puu oli alkanut lahota. Tikkaat olivat sammaleen peitossa. Kristian kiipesi vaivattomasti puumajaan. Hän istui tikkaitten viereen. Ja sitten hän alkoi itkeä. Hän itki katkerasti. Kristian ei halunnut jättää perhettään. Kristian painoi kasvonsa käsiinsä ja itki. Hän itki ja itki. Mitään ei ollut tehtävissä. Hänen täytyi lähteä.
Jonkin aikaa itkettyään Kristian päätti ryhdistäytyä. Hän suoristi selkänsä. Hän halusi olla isänsä veroinen mies. Kivääri lepäsi hänen vierellään oikealla puolella. Kristian otti sen käteensä ja latasi sen. Sitten hän odotti. Odotti jotakin huono onnista eläintä, joka sattuisi kulkemaan ohitse. Oravaa, jänistä. Kiväärin varren sileä puupinta oli tuttu Kristianille. Hän silitteli sitä aina odotellessaan saalista puumajassaan. 
Hyväksi onneksi ruskea jänis pompahteli mäntyjen välistä puumajan eteen. Kristian tähtäsi ja ampui. Jänis ei ehtinyt edes huomata häntä, kun se oli jo saanut osuman. Jäniksen verta roiskui sen takana olevalle sammalmättäälle. Siten jänis kellahti vasemmalle kyljelleen kuolleena. 
Kristian kapusi alas puumajastaan. Hän harppoi jäniksen luo, ja nosti sen ilmaan korvista. Jänis oli laihanpuoleinen. Mutta minkä sille mahtoi. Sota-aikana kaikki vaikutti olevan erityisen kehnosti.
Kristian päätti viedä jäniksen kotiin. Ehkä siitä saisi hyvän illallisen perunoiden kera. Eivät he yleensä jäniksiin tyytyneet, mutta ei jänistä kannattanut hukkaankaan heittää. 


*
Sinä iltana ruokapöydässä kaikki olivat hiljaisia. Niin äiti, Kristian kuin Eleanorkin. He söivät jäniksensä kaikessa hiljaisuudessa. Syys ilta oli pimenemään päin. Ulkona oli jo hämärää. Sateen ropina ikkunoissa kuulosti rauhoittavalta. Eleanor söi jäniksenlihaa pahemmin ajattelematta asiaa. Hän ei pitänyt jäniksenlihasta, mutta nyt millään ei ollut mitään väliä. Veli lähtisi ensi viikolla rajalle. Siihen verrattuna kaikki oli niin mitätöntä. 
”Minulla ei ole nälkä.” Tokaisi Kristian pöydän toiselta puolelta. Äiti katsahti poikaansa, ja nyökkäsi sitten vaimeana. Kristian nousi pöydästä, käveli huoneeseensa ja sulki oven perässään. Kukaan ei ilmeisesti ollut kovin puheliaalla tuulella. Eleanor olisi halunnut myös keskeyttää illallisensa, mutta äidin vuoksi jätti sen tekemättä. Hän ei kuitenkaan ruvennut sen enempää sosiaaliseksi, vaan mussutti ruokansa hiljaisena. 
Illallisen jälkeen äiti ja Eleanor istuivat takkatulen ääreen. Äiti kutoi ja Eleanor vain tuijotti liekkeihin. Silloin tällöin äiti sanoi jotain, johon Eleanor ei vastannut mitään. Eihän sillä mitään väliä edes ollut, jos hän olisi vastannut. Ei äiti kuitenkaan olisi edes kuunnellut häntä. He olivat molemmat omissa maailmoissaan. Toisin sanoen, he molemmat ikävöivät Kristiania jo nyt, siitäkin huolimatta, että hän oli viereisessä huoneessa. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä, missä hän oikein oli. Joka tapauksessa kukaan ei viitsinyt puhua mitään.
Eleanorin pään sisällä tapahtui mitä kamalimpia asioita. Hän kuvitteli, miten hänen veljensä repeytyi kappaleiksi kävellessään maa miinaan. Tai kuinka Kristianin rintaan puhkeaisi punainen ruusu, kun venäläinen sotilas ampuisi häntä. Eleanorin ei pitäisi ajatella sellaisia asioita, eihän se ollut laisinkaan sopivaa hänen laiselleen neidolle. Mutta hän olin särkynyt syvällä sisimmässään. Millään ei ollut enää minkään laista merkitystä. Joten hän antoi kauhukuvien olla päänsä sisällä. Ihan kuin joku olisi edes välittänyt.