Ookkei, tässä välissä saatte nautiskella hieman äidinkielentuntien tuotoksista. :)

Tehtävänanto: Kirjoita kuviteltu keskustelu ihmisen ja eläimen välillä. Mieti ensin tilanne, keskustelijat ja heidän suhteensa toisiinsa sekä keskustelun sävy.

Nöyryytys

Nuori tiibetiläinen munkki oli meditoimassa vuorilla. Hän ei pystynyt keskittymään opettajansa antamaan aiheeseen. Munkki huokaili syvään vaivautuneena. Pian paikalle saapui lumileijona. Hetken munkkia katseltuaan, se tokaisi: ”Et pysty keskittymään, vai kuinka?”

Munkki raotti silmiään, mutta sulki ne uudestaan, teeskennellen ettei nähnyt lumileijonaa.

”Etkö ihmettele puhekykyäni? Saanen kysyä, kuinka moneen puhuvaan leijonaan olet viime aikoina törmännyt? Älä vastaa, tiedän olevani ainutlaatuinen”

Munkki ei hievahtanutkaan.

”Kai sinä tiedät, että tuosta ei ole sinulle mitään hyötyä? Olisi kohteliasta vastata”.

Turhautuneena munkki avasi silmänsä ja tokaisi äkäisenä: ”Kai sinä näet, että yritän meditoida? Jätä minut rauhaan”.

Lumileijona naurahti. ”Sinä tiedät itsekin, että tuo ei tuota tulosta. Joten miksi et juttelisi kanssani?”

Hetken mietittyään munkki vastasi: ”Jätä minut nyt vain rauhaan”. Lumileijona ei luovuttanut. Se kaarteli munkin ympärillä.

”Luovuta jo. Et sinä pysty keskittymään”, lumileijona mairitteli.

Nyt munkki alkoi jo suuttua. ”Hyvä on! Mitä sinä oikein haluat?”

”Älä suutu, se ei ole sopivaa sinun kaltaisellesi oppineelle”. Lumileijona virnisti hiukan omahyväisesti, ja munkki tuhahti.

”Se ei ole sinun ongelmasi. Kerro nyt vain asiasi, niin saan jatkaa harjoitustani”.

Lumileijona pysyi sitkeästi kannallaan.

”Eihän se minun ongelmani toki ole, mutta se on ongelma sinulle. Kai sinä sen nyt tiedät?”

”Tiedän! Voi perkele, jos minulla olisi ase, ampuisin sinulta aivot pihalle!”

Lumileijonan ilme ei värähtänytkään. Sen silmissä oli pieni tiedon pilke.

”Sinä et sovellu munkiksi”, lumileijona tokaisi.

”Se ei ole sinun ongelmasi”.

”Mene takaisin luostariisi”.

”Mene itse”, munkki ärähti.

Lumileijona ei suostunut luovuttamaan. Se jatkoi sitkeästi taistoaan.

”Et edes tiedä vielä asiaani”

”No kerro sitten!” munkki huusi.

”Olen sinun jälleensyntynyt opettajasi. Etkö muka tunnista minua?”

Munkki häkeltyi. Nöyryytettynä hän palasi luostariinsa.

Tehtävänanto:

Eräs ystäväsi soittaa sinulle, ja sanoo:"Et usko, mitä täällä tapahtuu. Tule nopeasti tänne!" Klik. Yhtäkkiä hän ei olekaan enää puhelimessa. Tulet uteliaaksi ja lähdet hänen asunnolleen. Kirjoita siitä, mitä sitten tapahtui. Muista otsikko.

EPÄVARMA

Janinan ääni värisi kauhusta. Siinä oli sävähdys epätoivoa. No enhän minä usko. Juoksen eteiseen, vedän takin niskaani ja juoksen ulos kylmään syysilmaan. Janina ei asu kaukana. Seuraavassa korttelissa. Juoksen koko matkan. Hengitykseni höyryää pieninä pilvinä.

Saavun Janinan talolle. Jokin on vinossa. Ikkunat ammottavat pimeinä. Epäröin hetken. Kai Janina on kotona, eihän hän kertonut mitään tarkemmin. Kävelen hitaasti pihatietä pitkin etuovelle. Vedän syvää henkeä, ja olen koputtamaisillani ovelle, kun huomaan sen olevan raollaan. Saranat narisevat tuulen heiteltävänä. Sydämeni jättää lyönnin välistä. Tämä ei ole hyvä merkki. Ei laisinkaan.

Olen aikeissa kääntyä ympäri, kun kuulen kimeää kiljuntaa. Ei, ei, ei, ei, ei! Ei se voi olla mahdollista. Minä en tiedä mitä tehdä. Jalkani steppaavat hetken paikoillaan, mutta päätän juosta pois. Kauas pois. Adrenaliini virtaa suonissani, kun pelon täyttämänä ryntään pihatietä pitkin pois. Laatoitusten välissä on pieni kolo, johon kompastun. Kaadun jysähtäen maahan. Vilkaisen olkani yli ovelle. Nyt se on enemmän auki kuin aiemmin. Raosta kurkistaa silmäpari. Mutta ei, se ei ole Janina. Silmien iirikset ovat mustat, ja punaiset verisuonet erottuvat kauas. Silmistä huokuu mielipuolisuus.

En epäröi hetkeäkään. Nousen ylös ja juoksen. Juoksen tietä pitkin kohti kaupunkia. Juoksen, kunnes hengittäminen riipii keuhkojani. Joudun pysähtymään. Pienen lepotauon siivellä päätän soittaa isälleni. Kaivan puhelimen taskustani, ja etsin isän numeron. Puhelin tuuttaa. Ei vastausta. Kokeilen uudestaan. Kukaan ei vastaa. Päätän soittaa äidilleni. Hän on kotona, muttei siltikään vastaa. Olen paniikissa. Sydämeni jyskyttää kuin viimeistä päivää. Hengitykseni on epätasaista. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Ne lämmittävät pakkasesta jäätyneitä poskiani.

Ehkä olisi parasta mennä kotiin. Käännyn ympäri, ja siinä hän on. Ehkä viisissäkymmenissä oleva mies. Silmät täynnä hulluutta. Mielipuolinen hymy ulottuu korvasta korvaan. Miehen mustat hiukset on hyvin huolitellut. Kädessään hän riiputtaa hirttosilmukkaa, ja toisessa on keittiöveitsi. Veitsi on veren peitossa. Veri ei ole vielä hyytynyt.

Olen jähmettynyt kauhusta. En pysty tekemään mitään. Jaloistani häviää tunto, ja rojahdan maahan. Mies ottaa askelen lähemmäs, yhä mielipuolisesti hymyillen. Hän arvioi, olisiko minut helpompi puukottaa, vaiko kuristaa. Olemme hiljaisella tiellä. Vaahteroiden lehdet pudonneet ja peittäneet märän asfaltin keltaisen peittonsa alle.

Tiedän sen tapahtuvan nyt. En katso enää miestä. Käännän katseeni taivaalla viruvaan puolikuuhun. On kirkas päivä, mutta kuu pysyy itsepintaisesti taivaalla. Suljen silmäni. Tiedän miehen kohottavan puukkonsa. Muutama vesipisara tipahtaa kasvoilleni.

Pidätän hengitystäni. Jännitän kaikki lihakseni odottaen kuolemaa. Tilanne menee ohi. Puukon tappava isku ei tulekaan. Kuulen loittonevia juoksuaskelia. Mies pakenee. Olen elossa.

-Emmi