((okei, tässä tämmönen Harry Potter- oneshot. Oon aina rakastanu Severus x Lily suhdetta. Enkä mä ymmärrä miks hemmetissä Lilyn piti jättä Severus yksin.
Anyways, toivottavasti tykkäätte. Kritiikkiä saa, ja pitääki antaa!))
Aina
”Lily!”
Severus juoksi punatukkaisen tytön
perässä. Tytön hiukset olivat yhtä punaiset kuin lehdet heidän
ympärillään. Kylmä ilma nipisteli Severuksen poskia. Märkä maa
jalkojen alla oli liukas. Taivas oli täyttynyt tummanharmaista
pilvistä.
”Lily, odota!” Severus huusi
uudelleen. Tyttö ei kuunnellut. Hän juoksi niin kovaa kuin vain
pystyi. Severus kiri tytön ja sieppasi tämän käden.
”Lily. Kuuntele, ole kiltti”, hän
sanoi huohottaen. Tyttö kääntyi ympäri ja loi smaragdin vihreillä
silmillään ankean katseen poikaan. Hän ei vastannut mitään. Lily
kiskaisi kätensä vapaaksi muttei juossut pois. Hän jäi
kuuntelemaan poikaa.
”Lily, he eivät tarkoittaneet sitä.
Minä en tarkoittanut sitä. Sinä olet minun paras ystäväni. Älä
jätä minua, Lily”, Severus sanoi anelevasti. Hän tarttui tytön
kylmiin käsiin ja sulki ne omiensa sisälle. Severuksen silmät
täyttivät kyynelistä, kun hän yritti jatkaa puhumista. ”Älä
jätä minua”, hän toisti.
Lilyllä ei ollut sydäntä jättää
Severusta siihen. Hän oli myöskin loukkaantunut, joten oli koko
ajan kahden vaiheilla; jäädäkkö vai mennäkkö.
Tyttö laski katseensa mutta pysyi
paikallaan. ”Severus, älä sano asioita, joita et tarkoita”,
Lily nosti katseensa mustatukkaiseen poikaan, ”Muuten saatat
satuttaa minua pysyvästi”.
Severus nyökkäsi, koska hän ei
tiennyt mitä muuta tehdä. Hän nyökkäsi saman tien uudestaan ja
päästi Lilyn kädet vapaaksi. Hän pyyhki nenänsä kaapunsa hihaan
ja otti askeleen taaksepäin. Hänen sydäntään särki.
Severuksesta tuntui, kuin häntä olisi puukotettu sydämeen. Hänen
sydämensä vuosi puolipuhdasta verta.
”En minä tarkoittanut sanoa, etten
välittäisi sinusta”, Severus jatkoi, ”Minun oli pakko. Kyllä
sinä sen tiedät. Muuten he olisivat pilkanneet minua”. Lilyn
silmät täyttyivät kyynelistä. Hän hyppäsi pojan kaulaan ja
itki. Punaiset hiukset aaltoilivat hänen olkapäiltään. Severus
silitti hänen päätään ja silkin pehmeitä, veren punaisia,
hiuksia. Severus antoi Lilyn itkeä hänen olkapäätään vasten.
Samalla hetkellä taivas repesi. Tummat
pilvet pettivät, jolloin vesisade alkoi. Lily ei tehnyt elettäkään
liikkuakseen. Joten Severuskaan ei liikkunut. Hän kuunteli Lilyn
itkua ja hyssytteli tätä vähän väliä. Lily keräsi itsensä
kasaan ja otti hieman etäisyyttä poikaan. Hän katsoi smaragdin
vihreillä silmillään Severuksen mustiin silmiin ja sanoi: ”Lupaa,
ettet ikinä jätä minua”. Severus ei epäröinyt hetkeäkään.
Hän nyökkäsi pala kurkussa. Lilylle ei riittänyt pelkkä
nyökkäys. ”Severus, lupaa että olet aina kanssani” hän sanoi.
Severus antoi kyyneleen vieriä pitkin
hänen kelmeää poskeaan. ”Aina”, hän vastasi. Severus antoi
oikean kätensä hapuilla tytön niskavilloja. Hän kumartui hieman
alaspäin lähestyen Lilyn pehmeää suuta. Lily sulki silmänsä,
samoin Severus. He suutelivat iltapäivän hiljaisuudessa,
autuaallisella yksinäisyydessä.
Severus oli aina odottanut tuota
hetkeä. Hän oli aina halunnut koskettaa noita pehmeitä, punaisia
huulia omillaan. Hän oli aina halunnut hyväillä tytön hiuksia.
Hän oli aina halunnut lohduttaa häntä. He olivat parhaita ystäviä.
Luihuinen ja rohkelikko. Lily tunsi hänet. Severus ei ollut pelkkä
luihuinen. Hän oli paljon enemmän. Ja juuri sen takia Lily suuteli
Severusta kylmässä syysilmassa, ulkona sateessa. Juuri sen takia
Lily ei ollut juossut pois vaikka olisi halunnut. Hän tiesi syvällä
sisimmässään, että Severus välitti hänestä.
*
He kävelivät käsi kädessä takaisin
tylypahkan etuoville. Severus piti ovea auki, kun Lily sujahti
sisään. Severus seurasi tyttöä eteisaulaan ja pyyhkäisi hänen
poskeaan. Tyttö hymähti onnellisena.
”Minä tiesin, että voin luottaa
sinuun, Severus”, Lily sanoi. Yhä pitäen pojan kädestä hän
otti askeleen kohti portaikkoa. Severus hymyili tytölle vinosti ja
päästi tämän käden. Hän vilkutti tytölle ja suuntasi sitten
tiensä luihuisen tuvalle. Lily käveli portaat hitaasti ylös, ja
päästessään rohkelikon tuvalle, hän kätki hymynsä. Lily asteli
normaalina oleskelutilaan ja lysähti sohvalle.
Se ei jäänyt kaveruksilta
huomaamatta. Salamana James ja Sirius hyppäsivät sohvalle tytön
viereen ilkikurisesti virnistäen.
”Rasvaletin rakastaja, häh?” sanoi
James. Hän pukkasi Siriusta kylkeen ja naurahti pahansuovasti. Lily
ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Hän tuijotti
poissaolevana takassa roihuavaan tuleen, miettien Severusta. James
halusi saada ilon irti tapahtuneesta.
”Severus, ethän jätä minua, nyyh
nyyh”, hän ilveili. Lilyn leukaperät kiristyivät, mutta hän
piti katseensa takassa. James ei huomioinut tyttöä laisinkaan.
”Sirius, eikö Snivellus ollutkin
jotenkin... erityisen kurainen tänään?” poika vinkkasi silmäänsä
kaverilleen ja jatkoi: ”Hän on jo valmiiksi puolikurainen, mutta
sekaantua nyt kuraverise-”
James ei ehtinyt sanoa lausettaan
loppuun, kun hän sai kovan läimäisyn rintakehäänsä. Lily
pomppasi ylös sohvalta ja syyti kirouksia kaverusten päälle.
”Itse olet ylimielinen! Rakkaus ei
katso taikuuden määrää. Rakkaus katsoo sydämeen!” hän huusi.
Poskeaan purren Lily käänsi selkänsä pojille ja oli
lähtemäisillään. James huusi hänen peräänsä: ”Snivelluksella
ei ole sydäntä!”
Lily ei kestänyt moista puhetta. Hän
marssi ulos huoneesta, peitti kasvonsa ja juoksi itkien luihuisen
tuvan ovelle. Hän seisoi selkä seinää vasten. Voimien hiipuessa
tyttö liukui seinää pitkin lattialle istumaan. Hän istui juuri
siinä paikoillaan tunnin toisensa perään, odottaen rakastettuaan.
Severus tuli ulos tuvasta myöhään
illalla. Hän oli kompastua Lilyyn, joka oli nukahtanut
odotuspaikalleen. Severus kumartui maahan Lilyn tasolle ja kuiskasi:
”herätys”. Lily ei reagoinut ensin mitenkään. Mutta pian hänen
silmäluomensa väreilivät, kunnes avautuivat paljastaen upean
vihreät silmät.
Tyttö katsoi Severusta hetken
epäröiden, mutta sanoi sitten: ”Minä en kestä enää heitä”.
Severuksen ei tarvinnut kysyä, keistä oli kyse. Hän suukotti Lilyä
otsalle ja siveli tämän poskea karhealla kädellään.
”Ei sinun tarvitsekaan”, hän
sanoi. Severus auttoi Lilyn ylös sulki tämän halaukseen. Hänellä
ei ollut aavistustakaan, että jonain päivänä menettäisi tytön.
Että jonain päivänä, hänen sydämensä särkyisi ja kuolisi
rakkaansa mukana. Verenpunaiset hiukset aaltoilivat tytön
olkapäillä. Smaragdin vihreät silmät olivat hänen aarteensa.
Severus oli saanut itselleen elämänsä tarkoituksen. Hän piteli
sydämensä rakastettua sylissään. Mikään ei ole ikuista. Severus
ei tiennyt sitä silloin. Hän ei tiennyt, että smaragdin vihreiden
silmien perijä ei olisi hänen poikansa. Hän ei voinut tietää,
että hänen enkelinsä kuolisi ilman hänen tukeaan.